Vuosi täynnä!

Tänään olen ollut täällä vuoden. Vuosi on ollut todella tapahtumarikas, ja aika on mennyt todella nopeasti. Vuosi on ollut mahtava, olen nähnyt ja kokenut paljon uutta, tutustunut uusiin, ihaniin (ja ei niin ihaniin) ihmisiin ja matkustellut uusiin ja mielenkiintoisiin paikkoihin, ja muutamaan vanhaan tuttuunkin.

 

Riad. Kuva Facebookista.

Vuosi on ollut yksi elämäni parhaista, sosiaalielämä on tällä hetkellä mitä parasta, tukikohta on ollut henkireikä vaikeina aikoina ja melkein kuin toinen koti monena viikonloppuna. Töissäkin olen viihtynyt kohtalaisen hyvin, ainakin pääsääntöisesti. Olen myös oppinut töissä paljon uutta, toki samaan tahtiin olen unohtanut miten monet asiat "oikeasti" tehdään...

 

Suurin osa työkavereista on mukavia, vaikka välillä onkin turhauttavaa työskennellä ihan erillaisesta työkulttuurista tulevan kanssa. Mutta usein meillä on tosi hauskaakin!

Toki tähän vuoteen on mahtunut myös surua. Suvin, ystävän ja kämppiksen, yllättävä kuolema on tietysti yksi asia mikä jää päällimmäisenä mieleen tästä vuodesta. Edelleenkin Suvin yllättävä kuolema tuntuu ihan käsittämättömältä ja usein mietinkin että miten jokin asia olisi jos Suvi olisi vielä täällä.

Vuoteen on mahtunut myös sydänsuruakin, mutta olen silti edelleen sitä mieltä että kyllä ulkomaalainen mies on enemmän mun juttu kuin suomalainen. Ja nyt kun on tottunut hengailemaan herrasmiesmäisten amerikkalaismiesten kanssa, jotka huomioivat, huolehtivat, ja mm avaavat ovia ja kulkevat itse ovesta viimeiseksi, ja muutenkin useimmiten ovat erittäin kohteliaita, niin ei oikein tavallinen käytöstavaton suomalaismies innosta...

Yksi vuoden kohokohtia on ehdottomasti ollut sukelluskurssin läpäiseminen, ja sukellusharrastus, vaikka se välillä tuntuikin hankalalta. Nyt odotan todella innoissani sukellusreissua Filippiineille, lähtö on torstain ja perjantain välisenä yönä!

Toivon että nyt seuraavana vuonna viihdyn edelleen töissä, että sosiaalielämä kukoistaa ja että saan matkustella ja sukellella uusissa ja mielenkiintoisissa paikoissa.

Octoberfestillä

Eilen oltiin tukikohdassa jokavuotisilla Octoberfesteillä. Luulen että ne järjestetään, koska suurin osa sotilaista on ollut komennuksella Saksassa, yleensä 2-3 vuotta. Tai sitten se vaan on  hyvä syy järjestää juhlat ;-)

Juhlat oli ulkona, mutta ruoka ja juoma tarjoiltiin juhlateltassa. Ilmat on jo alkanut vähän viilenemään, illalla on vain +30c hujakoilla, joten ulkona oli mukava olla, ja tanssiakin.

 

Juomien lisäksi tarjolla oli myös saksalaista ruokaa. Ja se ei ole kovin mun makuun, joten eipä tullut paljon syötyä.

Jotkut oli pukeutunut traditionaalisiin vaatteisiin, ja paras mies- ja naisasu palkittiin.

Alussa jokainen sai myös vetää tikkarin telineestä. Jos tikun pää oli värjätty, voitti palkinnon. Rebecca voitti kunnon saksalaisen kolpakon.

Uusi Kenraali oli myös paikalla, ja kävinkin kysymässä häneltä, että voisiko uima-altaan avata yöksi. Se siis nykyään suljetaan kello 22, kun USAn itsenäisyyspäiväjuhlissa siellä oli sikailtu. Eli, nykyään ei pääse enää juhlien jatkoilla altaaseen. Kenraali sanoi harkitsevansa asiaa.

Ja tottakai juhlien jälkeen oli vielä jatkot, minne me myös mentiin. Oli mukava ilta.

Taas Jeddassa sukeltamassa

Torstai-iltana lennettiin Heidin ja filippiiniläisen Jerryn kanssa Jeddaan sukellusreissulle. Kahden viikon kuluttua lähdetään Heidin kanssa Filippiineille sukeltamaan, joten koska sukelluskurssista oli jo kolme kuukautta, oli pieni kertaus paikallaan.

Sukellusporukkaa oli vajaat parikymmentä, suurin osa oli filippiiniläisiä. Me majoituttiin Bhadur nimisessä sukellus-resortissa. Hotelli oli olevinaan neljän tähden, ja hinta sen mukainen, mutta sanoisin sen enemmän olevan 2-3 tähteä. Suurin osa porukasta yöpyi isossa villassa, mutta koska siellä ei ollut petejä kaikille, eikä sohva taikka lattiamajoitus kiinnostanut, otettiin me Heidin kanssa oma huone. Villa oli ihan kiva, hotellihuone aika ankea, missä vessakaan ei aina vetänyt...

 

Villat oli myös ihan kivoja ulkopuolelta

 

Meidän huone oli tälläisessä parakissa...

 

Ulkokahvila

Saavuttiin hotellille puolenyön jälkeen, ja meidän huoneen ulkopuolella jollakin filippiiniläisporukalla oli pippalot. Onneksi väsymys oli kova ja korvatulppien avulla nukahdinkin samantien, metelistä huolimatta.

Perjantaina sukellettiin kolme kertaa. Ennen ensimmäistä sukellusta jännitti taas kovasti, eikä se enimmäinen sukellus kovin hyvin mennytkään. Meitä oli liian iso porukka kerralla ja törmäiltiin toisiimme sukelluksen alussa. Mulla oli myös vaikeuksia löytää oikea kelluvuus, tai noste (bouyancy). Näillä sukelluksillä tehtiin myös joka kerta kolmen minuutin safety-stop pysähdys 15 jalassa (4,5 m). En ole ennen pahemmin ymmärtänyt jalkoja ja paunoja, mutta nyt sukellusten myötä niistä on tullut se, minkä ymmärrän paremmin, sukeltaessa siis, metrien ja kilojen sijaan.

 

Siellä mä olen, taustalla

Toinen sukellus meni jo muuten vähän paremmin, mutta silloin mulla oli ongelmia maskin kanssa, se vuosi vähän vettä, ja tuntui muutenkin epämukavalta. Kiristin sen seuraavalla kerralla, ja se ratkaisi tämän ongelman. Edelleen oli vaikea löytää oikea noste, joten päätin poistaa yhden kahden paunan (n 1kg) painon seuraavalla sukelluksella.

Kolmas sukellus menikin todella hyvin, ja nautin siitä tosi paljon. Ensimmäisen sukelluksen jälkeen tuntui taas että onkohan tämä sittenkään mun juttu, kun oli niin hankalaa, ja ärsytti märkäpuvun pukeminen ja riisuminen, kamojen kasaaminen ja se että kaikki oli hiekassa. Ei ne asiat lopussa enää haitannut, ja kamojen kasaaminenkin on jo ihan rutiinia.

 

Lähes koko porukka

 

Toimintaohjeiden läpikäynti (briefing) ennen sukellusta

 

Kohta mennään

 

"ok"

Illalla käytiin Heidin kanssa viereisessä sukelluskaupassa katsomassa kamoja, mutta ei ostettu mitään. Illalliselle mentiin viereiseen Pizza Hutiin, ja kello 21.30 mä olin jo unten mailla...

Lauantai-aamuna meillä oli vielä kaksi sukellusta. Ensimmäisen sukelluksesta puolet ajasta jouduin tekemään töitä että pysyisin pohjalla, vaikka painot ja kaikki muukin oli samat kun perjantain viimeisella sukelluksella. Safety-stopin aikana jouduin pitämään divemasteria (se joka johtaa sukellusta) kädestä, että olisin pysynyt paikoillaan.

Sukellusten välisellä tauolla yksi divemaster sanoi että mun pitää seuraavalla sukelluksella, laskeutumisvaiheessa, tyhjentää keuhkot ilmasta. No, kokeilin sitä, ja sukellus meni ihan hyvin, mutta safety-stopilla en taaskaan pysynyt paikoillaan. Löysin onneksi kielekkeeltä jonkun pudottaman/jättämän painon ja otin sen käteen. Sen avulla pysyin paikoillaan vaadittavat kolme minuuttia. Eli, seuraavalle sukellukselle laitan kyllä takaisin ne kaksi paunaa mun painovyölle.

Viimeisellä sukelluksella olikin merenalainen yllätys. Tänään on Saudien kansallispäivä, ja vapaapäivä, ja jotkut saudit oli käynyt laittamassa lippuja harjoittelutasanteelle. Tähän resortiin pääsi siis sauditkin, toisin kuin Sheratoniin, jossa sukellettiin viimeksi. Sukellus oli täällä Badhurissa parempi, niin sanoi myös opettajamme Mike, johon törmättiin sattumalta Bhadurissa. Hän oli taas pitänyt sukelluskurssin tukikohtalaisille Sheratonilla, ja tuli sitten Bhadurille sukeltamaan.

 

Saudit lähdössä sukellukselle

Meidän lento oli vasta kello 23.55 (!!!) ja päätettiin jäädä Heidin kanssa hotellille kello 21.00 asti. Luovutettiin huone kello 16.00, sitten istuttiin ensin ulkokahvilassa ja auringonlaskun aikaan mentiin rannalle. Taksi tulikin sitten vasta kello 22, kun kuskilla oli ollut auto-ongelmia. Hyvin ehdittiin silti.

Vedenalaiset kuvat ja "poseerauskuvat" on Heidin ja Jerryn ottamia.

P.S Jouduin laittamaan, ainakin joksikin aikaan, kommenttien sanavahvistuksen päälle, koska yhteen postaukseen tuli kahdessa päivässä jotain 40 spämmiä ja mukamas vierailuja pari tuhatta.

Loput yövuorot ja niistä toipuminen

Toinen yövuoroviikko oli vähän leppoisampi, parina iltana hoidettiin loppuun jo alkaneet leikkaukset, toinen taisi loppua kymmenen aikaan, toinen puolenyön. Toisena näistä öistä me tehtiin vielä myöhemmin yöllä kaksi EVDn laittoa (External ventricular drain, eli laskuputki joka vähentää kallon sisäistä painetta).

 

Yövuoroissa tuli katsottua paljon ohjelmia Netflixiltä

Keskiviikkona kävin siis päivällä tukikohdassa, ja ehdin nukkua vain vajaat kolme tuntia sen jälkeen. Paluumatka oli todella ruuhkainen, normaali puolentunnin matka kesti 1h 10 min! Koska yöllä ei ollut yhtään leikkausta, olin toiveikas että olisin voinut nukkua muutaman tunnin, mutta ei onnistunut.

Vaikka meillä ei olisi leikkauksia, niin on meillä silti jonkinverran muitakin hommia. Alkuillasta käydään kaikki salit läpi; sammutetan tietokoneet, kytketään leikkuspöydät sähköjohdolla seinään, täytetään lämpökaappeja ja muutenkin tarkistetaan paikat.

 

Samalla kun käytiin salit läpi, kerättiin avautumattomat, keittosuolaa ja steriiliiä vettä sisältävät pullot pois. Niitä on paljon, ja ongelma on jatkunut jo vaikka kuinka kauan.

Puolenyönaikaan vahvistetaan koneella seuraavan päivän leikkauspotilaat ja tarkistetaan onko potilailla tarvittaessa verta ja teho-paikka.

Kello viideltä tulostetaan leikkaulistat ja soitellaan osastoille ja tarkistetaan että jokainen ensimmäinen potilas (tai toinen jos ensimmäinen on päiväkirurginen, koska ne ei aina tule) on valmis; että potilas ja lääkäri on allekirjoittanut leikkausluvan (consent), potilas on ravinnotta ja onko anestesialääkäri nähnyt potilaan.

Viiden jälkeen alkaa myös sairastuneet hoitajat soittamaan töihin. Kuudelta tulee Front Desk-henkilö, eli hoitaja joka istuu lasikopissa käytävän päässä, vastaa puhelimeen ja koordinoi leikkauksia. Vähän niinkuin listanvetäjä. Hänelle annetaan raportti potilaista, ketkä on valmiita jne ja hän siirtelee hoitajia tarpeen mukaan, niin että sairastuneen tilalla on salissa joku muu.

 

Yövuorossa kirjoitetaan myös seinälle seuraavan päivän salisijoitukset

Viikonloppuna nukuin, mietin nukkumista, yritin pysyä hereillä, yritin heräillä ja yritin nukahtaa. Paljon muuta en todellakaan jaksanut tehdä, täysin turha viikonloppu siis.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä en sitten saanutkaan unta, olin nukkunut päikkärit lauantaina n klo 15.00-16.30. Menin siis sunnuntaina töihin nukkumatta ollenkaan. Oli aika rankka päivä, mutta onneksi meitä oli neljä salissa, eikä mun tarvinnut tehdä mitään kovin vaativaa.

Alkuviikkona olenkin sitten mennyt aikasin nukkumaan ja maanantaina heräsin kello 03 ja tänään 04.30. Tänään vaikuttaa siltä että vihdoin jaksan valvoa vähän myöhempään, joten jospa huomenna sais myös nukuttua ihan aamuun asti. Ainoa positiivinen juttu näissä aikaisissa aamuissa on ollut se, että olen mennyt klo 6.30 aamupalalle sairaalan kahvioon. Se on ollut ihan mukava aloitus aamulle.

Eli, rankkaa on ollut, mutta seuraavan kerran mun tarvitsee tehdä yövuoroja vasta vuoden kuluttua. Onneksi.

"Armeijafani"

Keskiviikko-aamuna kävin kotona suihkussa ja vaihdoin pukukoodin mukaiset vaatteet päälle, eli business casual. Piti googlata että mitä se on, ja olinkin jo etukäteen valinnutkin oikeat vaatteet, kun ei mulla nyt paljon valinnanvaraa olekkaan niistä vaatteista mitä mulla täällä on. Helle- ja biletysvaatteet kun ei oikein ole pukukoodin mukaisia ;-)

Sitten lähdin tukikohtaan, ja jo portilla huomasi että jotain tapahtuu, oli enemmän ja erillaista vartijointia. Sisäänkirjauksen jälkeen mentiin samantien seremoniapaikalle. Seremonia pidettiin juhlateltassa, kuumuuden takia. Mutta sotilaille sanottiin että heidän piti laittaa hatut päähän, kuin oltaisiin ulkona.

 

Vihdoin pääsin kahden sotilaspukuisen kaverin kanssa samaan kuvaan! Muutenkin oli mielenkiintoista nähdä kaverit ensimmäistä kertaa univormussa. Aikaisemmin olin nähnyt vain L:n, joka on jo lähtenyt.

Kyseessä oli siis Prikaatikenraalin vaihtoseremonia, edellisen kenraalin kolmen vuoden pesti päättyi. Paikalla oli myös yksi neljän tähden, eli korkein, kenraali USAsta, joka oli tullut vain seremonian takia. Löytyy tästä linkistä (U.S Army Material Command).

Muutama tuttu, joka ei tiennyt että olin tulossa, ihmetteli että mitä mä siellä teen. Monet oli määrätty osallistumaan, eivätkä voineet oikein ymmärtää että olin siellä ihan vapaaehtoisesti katsomassa mulle mielenkiintoista ja kerran elämässä seremoniaa. Sainkin sitten uuden lempinimen Army Groupie (armeijafani) :-)

Seremonia oli hyvin armeijamainen ja hyvin amerikkalainen. Välillä mun piti pidättää kikatusta, jotkut jutut oli vaan niin yliampuvia. Kuten Army Material Commandin yhteislaulu. Tuo AMC siis hankkii ja toimittaa kaikki armeijan varusteet, vaatteista aseisiin. Ilmeisesti se laulettiin sen neljän tähden kenraalin takia.

Aluksi kerrottiin historiasta, USA on tukenut ja modernisoinut Saudien kansalliskaartia jo 41 vuoden ajan. Sitten tuli color guard, jotka kantoivat USAn ja armeijan lippuja, ja yhtä lippua, colors, joka oli monta kapeaa ja erinväristä "lippua", joissa luki jokainen USAn käymä sota ja vuosiluvut.

 

Toinen vasemmalta "lippu" on colors

Kansallislaulujen jälkeen (kuulin ensimmäistä kertaa Saudien kansallislaulun!) kenraalien vaimoille annettiin ruusuja puheen kera. Lähtevän kenraalin vaimo sai punaisia ruusuja, uuden vaimo sai keltaisia ruusuja jotka olivat vielä nupuillaan, ne symbolisoi uuden alkua.

Sitten colors-lippu ojennettiin seremoniamaisesti vanhalta kenraalilta uudelle ja laulettiin tuo AMC laulu ja armeijan laulu; The Army Goes Rolling Along.

Sitten suurin osa ihmisistä meni kättelemään kenraaleja, mutta me lähdettiin kävelemään ravintolaa kohden, jossa olisi naposteltavaa. Siellä jonotettin ensin kirjalle mihin sai laittaa toivotuksia vanhalle kenraalille, ja sitten päästiin (taas) kättelemään uusi kenraali. Esittelin itseni ja kenraali ja vaimo oli kumpikin positiivisesti yllättyneitä että olin tullut katsomaan seremoniaa ja olivat kovin kiinnostuneita Suomesta. Taisivat jutella mun kanssa paljon kauemmin kuin muiden :-)

Jonkin ajan kuluttua oli kakunleikkuun vuoro. Kenraalin tausta oli cavalry (eli ennen ratsuväki, mutta nykyään kevyt panssarijoukko), ja niillä on tapana leikata kakku miekalla, ja niin tämäkin kenraali teki.

Kaikenkaikkiaan mulle mielenkiintoinen tapahtuma, mutta ymmärrän että suurimmalle osalle noista armeijalaisista varsin tylsä pakkopulla.

Ekat yövuorot

En siis ole tehnyt yövuoroja lähes kahteentoista vuoteen, joten kyllä jännitti. Hieman tietysti se, että tulee jotain neurokirurgisia leikkauksia tai jotain muuta josta en tiedä hölkäsen pöläystä, mutta eniten jännitti rytmin sotkeminen. Kun olen muutenkin enemmän  ilta- kuin aamuihminen, tulee yövuorojen jälkeen rytmiin pääsystä hankalaa.

Teen siis kaksi viikkoa yövuoroja, josta viikko, eli neljä vuoroa, on takanapäin. Työvuorot on kaksitoista tuntisia ja torstai-aamuna klo 6.45 alkoi viikonloppu. Nukkumalla. Paitsi että uni ei meinannut millään tulla. 

Meidän sairaala ei siis ole traumasairaala, joten suurin osa yöllä tehtävistä leikkauksista on akuutteja vatsoja ja umpilisäkkeitä, vuotavia leikkauspotilaita ja elinsiirtoja.

Meillä olikin heti sunnuntai-yönä munuaisensiirto. Mulle tuttu leikkaus, joten ei siinä mitään, mutta päästiin aloittamaan itse leikkaus vasta klo kahden jälkeen ja leikkaus oli aika hankala. Olin pystynyt nukkumaan aamulla vain klo 10.30 asti, joten kello neljän aikaan kun tekivät anastomooseja (kiinnitti munuaisen ompelemalla valtimo valtimoon jne) tuli kyllä kauhea väsymys. 

 

Kaikki valmista, vain munuainen puuttuu...

Seuraavana yönä ei ollut yhtään leikkausta. Yritin nukkuakin, mutta nukahdin vasta joskus klo kolmen jälkeen, ja viideltä piti ruveta tarkistamaan ketkä potilaat ovat tulleet ja tulostamaan leikkauslistoja. Kyllä, täällä jotkut leikkauspotilaat tulevat osastolle vasta iltamyöhään, varsinkin kauempaa tulevat. 

Olin ensimmäisen viikkoni yövuoroissa etelä-afrikkalaisen ja malesialaisen hoitajan kanssa. Tämä oli etelä-afrikkalaiselle jo kolmas yövuoroviikko, mutta edellisen kahden viikon (siis 8 yön) aikana oli ollut vain yksi leikkaus! No, mä olen näköjään yöleikkausmagneetti...

Nimittäin tiistai-yönä meille tuli elintenluovuttaja. Potilas oli nuori, ulkomaalainen ja aivokuollut. Suurin osa elintenluovuttajista on kehitysmaalaisia, saudit ei paljon elimiään luovuta, paitsi elävänä munuaisen tai osan maksaa sukulaiselle.

Olen nähnyt kaksi elintenluovutusta ennenkin; ensimmäinen oli lapsi Englannissa ja toinen oli silloin kun olin ensimmäisen kerran Saudeissa. Tällä kertaa seurasin kunnolla, ja kyselin, mitä tehdään. 

Varoitus, nyt kerron vähän yksityiskohtaisemmin elintenluovutuksesta, ja seuraavan yön surullisesta leikkauksesta, joten herkemmät lukijat voi lopettaa lukemisen tähän.

Elintenluovutuksessa otetaan ensin sydän. Kun sydän on valmis irroitettavaksi tyhjennetään elimistö verestä, tiputtamalla vauhdilla monta litraa tiettyä elektrolyyttiliuosta suoraan sydämeen. Meidän sairaalassa on myös sydänleikkausosasto, jonne tämä sydän meni samantien, potilas oli jo valmiina.

Seuraavaksi otettaisiin keuhkot, mutta tältä potilaalta ei otettu. Sitten oli vuorossa maksa, joka myöskin siirrettiin saman tien meidän sairaalassa (meillä on oma maksa-tiimi, maksansiirtoja on yleensä monta kertaa viikossa ja kestävät ehkä noin 8-12h) ja lopulta munuaiset. Toinen munuainen meni toiseen sairaalaan Riadiin, toinen Jeddaan. Tältä luovuttajalta ei muuta otettu, mutta voidaan myös ottaa mm suolisto, haima, silmien sarveiskalvot, luuta, ihoa ja jänteitä. Leikkaus kesti kaikkineen reilut nelisen tuntia. 

Keskiviikkona oltiin juuri käyty läpi kaikki salit ja oltiin menossa syömään klo 19.30 aikaan, kun saatiin soitto, että nyt heti tulee keisarinleikkaus. Ne tehdään yleensä synnytysosastolla, mutta ajattelin että siellä on varmaan toinen meneillään. Meillä on onneksi kamat valmiina muutamaan akuuttileikkaukseen ja juoksin meidän pitkää käytävää pitkin hakemaan sektiokamat. Ohimennen huikkasin anestesiateknikoille mitä tapahtuu, ja huusin meidän kolmatta hoitajaa, joka oli jossain muussa salissa. Kun palasin saliin sanoi toinen hoitaja että kyseessä onkin laparotomia (vatsan avoleikkaus), koska potilas on jo synnyttänyt, mutta vuotaa paljon. Jätin sektiokamat saliin, ja juoksin hakemaan laparotomiakamat. 

Oltiin juuri saatu kamat avattua ja instrumentit laskettua, kun äiti tuotiin saliin, selvästi edelleen raskaana. Perässä tuli myös kiireellä keskolan hoitaja, vauvan lämpö/elvytyspöydän kanssa. Saatiin potilas siirrettyä pöydälle ja nukutettua saman tien. Kirurgi sitten sanoi että sikiö, 29 viikkoa on jo kuollut, ja epäilee että äidillä on vatsa-aortan (AAA) repeämä. 

Suuressa adrenaliinryöpyssä aika meni todella nopeasti, kaikki hoiti hommansa tosi hyvin, ja vaikka äiti, jonka kohtu ja osittain myös virtsarakko oli revennyt, ei ollut siis AAA, vuosi monta litraa, saatiin me pelastettua hänet. Verta oli ihan joka paikassa. Suomalainen kätilö vei sikiön mennessään. Meidän ei siis onneksi tarvinnut mennä kahta päivää peräkanaa ruumishuoneelle. 

Torstai-aamuna uni ei siis millään meinannut tulla, ja toivon todellakin että ensi viikko on hiljaisempi.