27.9.2016

Vihdoin, sumuisten vuorten gorillat!

Keskiviikkona herätys oli taas klo 0500. Olo oli kamala. Olisin vaan tahtonut käpertyä takaisin sänkyyn, mutta raahauduin aamupalalle, missä söin vain paahtoleivän, banaanin ja proteiinipirtelön (mulla oli mukana). 

Kello kuudelta lähdettiin taas ajamaan. Koko matka oli enemmän tai vähemmän serpentiinitietä. Välillä tuli huono olo aaltoina, mutta meni onneksi ohi. Ärsytti kun maassa ei saa olla muovipusseja (joka siis kyllä hyvä juttu!), mietin että jos oksennan niin ehtiiköhän pysäyttää auton... No, onneksi ei tarvinnut.


Viiden ja puolen tunnin yhtäjaksoisen ajon jälkeen saavuttiin Volcanoesin (tulivuorien) kansallispuistoon. Sain mukillisen inkivääriteetä helpottamaan oloa sisäänkirjauksen yhteydessä, ja sen jälkeen menin huoneeseen päikkäreille.


Mut oli käsketty kello kuudeksi päärakennukselle. Siellä oli tuli takassa ja sain taas mukillisen inkivääriteetä.


Pian näytettiin mielenkiintoinen dokumenetti yhdestä Ruandalaisesta, vuonna 1974 syntyneestä vuoristogorillasta, Tituksesta. Sitten syötiin. Söin vain kasvissosekeittoa, sämpylän ja banaanin. Palasin hotellihuoneelle, ja pian oksensin taas... Sängyssä oli taas ihana kuumavesipullo (mikä mahtava keksintö!) ja kävin nukkumaan.

Aamulla oli herätys kello 0530, ja olo oli onneksi ihan ok. Aamupalan jälkeen oli vihdoin vuorossa matkan kohokohta, vuorigorillat!

Ensin mentiin tapaamispaikalle, jossa meidät jaetaan ryhmiin. Kuskeilla on sananvaltaa, ja mun kuski lupasi yrittää saada mut helpohkoon ryhmään, koska olin ollut kipeä. Jokaisessa ryhmässä on kahdeksan turistia ja ryhmiä on kymmenen. Eli päivässä vain kahdeksankymmentä turistia pääsee näkemään gorillat Ruandassa.

Odottaessa oli viihdykettä

Aikaisin aamulla jäljittäjät lähtevät matkaan etsimään gorilloja. Ruandassa lupa nähdä nämä erittäin uhanalaiset gorillat maksaa 750 US dollaria. Raha menee gorillojen tutkimiseen ja suojeluun, jäljittäjät suojelevat myös gorilloja salametsästäjiltä.

Mun ryhmän gorillaperheen nimi

Mun kahdeksan hengen ryhmässä oli mun lisäksi ranskalainen matkabloggari, kaksi amerikkalaista pariskuntaa, itävaltalainen pariskunta, eli mukava, ja paljon matkustanut, porukka. Me ei saatu kaikkein lähintä ryhmää, mutta ilmeisesti toiseksi lähin, onneksi. Kun lähdettiin matkaan, ei tiedetty vielä mihin meidän gorillat pysähtyisivät tauolle kello kymmenisen aikaan. Ne ei onneksi liiku niin paljon ja nopeasti kuin simpanssit!



Paikalliset kasvatti ja kuivatti näitä kukkia. Niistä tehdään parfyymiä

Aluksi käveltiin pienen kylän läpi, sitten tultiin sademetsään. Ja tosi rankka kiipeäminen alkoi. Mulla oli jo nestehukkaa edellisestä päivästä, ja hengitys vinkui taas pariin otteeseen. Yksi kantaja joka oli mukana auttoikin mua paljon ylösnousussa. Kiivettiin noin 3100 m asti (en kyllä tiedä miltä korkeudelta lähdettiin, aika korkealta kumminkin). Tasasella kävellessä (ja alastulossa) mulla ei ollut mitään ongelmaa, toisin kuin Cuscossa.



Parin tunnin kävelyn jälkeen päästiin perille. Pääasiassa käveltiin polkuja pitkin, sitten ihan loppu matka pusikossa. Laukut ja kävelykepit jätettiin kantajille, laitettiin hanskat käteen ja lähdettiin nokkosten valtaamaan viidakkoon. jotka polttivat muuten housujenkin läpi! Mutta eipä tuo haitannut, saatiin vihdoin viettää (nopein ikinä!) tunti gorillojen luona.



Alfauros







Me päästiin todella lähelle, ihan 1-2 metrin päähän, ja jopa alfaurosta (silverback). Muutama kerta gorilla meni ihan vierestä, ja välillä piti väistellä niitä. Meidän ryhmässä oli kymmenen gorillaa, ei yhtään vauvaa, mutta pari teiniä.

Teini

Se oli todella mahtavaa, upeaa, liikuttavaa, sanoinkuvaamatonta. Ne on niin ihmismäisiä ja teki mieli mennä halailemaan niitä. Unohtumaton kokemus!

Tunnin kukuttua me lähdettiin takasin, mutta jäljittäjät jäivät vielä seuraamaan gorilloja, suojelemaan niitä ja helpottamaan niiden löytämistä seuraavana päivänä. Alastulo kesti noin 45 min. Sitten käytiin vielä matkamuistomyymälässä, ja ajettiin takaisin Kigaliin, jossa vietin viimeisen yön hotellissa.

24.9.2016

Nyungwen kansallispuisto ja simpanssien etsimistä

Maanantaina lähdettiin taas ajamaan klo kuuden jälkeen. Matkalla Kigaliin kuski kysyi voisiko hänen sisko tulla mukaan, hän haluaisi nähdä maata. Toki, sanoin, onhan meidän autossa tilaa. Kigalissa noukittiin sisko kyytiin, ja jatkettiin matkaa lounaaseen päin.


Polkupyörätaksi

Nyanzassa pysähdyttiin kuninkaan palatsiin, joka oli nyt museo. Tai ei se aito palatsi ollut, belgialaiset kolonialistit nimittäin tuhosivat palatsin ja rakensivat sen paikalle koulun. Uusi palatsi oli jonkin matkan päässä alkuperäisestä paikasta. Nykyään Ruanda on tasavalta. Museolla oli myös todella valtavasarvisia lehmiä. Niitä ei ole kovin montaa muualla näiden lisäksi.


Sitten matka jatkui Kansallismuseoon. Se oli ihan mielenkiintoinen. 

Museolta ajettiin vielä 2,5 tuntia, kunnes saavuttiin Nyungwen kansallispuistoon. Matkalla nähtiin muutama angolanguaretsa (colobus monkey) ja mustavalkoinen vuoriapina.



Hotelli, Top View Hill Hotel sijaitsi korkealla ja sieltä oli tosi upeat näkymät. Kirkkaalla säällä näkyy Kongoon asti!


Olin ollut huoneessa vain puolisen tuntia, kun sähköt meni. Odottelin tovin, sitten päätin mennä hotellin baariin. Tilasin oluen ja juttelin baarimikon kanssa. Sitten siihen tuli myös kaksi hollantilaista miestä, toisella oli synttärit. Juteltiin ja lopulta söin myös päivällisen heidän kanssaan. Meidän lisäksi syömässä oli vain yksi neljän hengen seurue. Toinen hollantilaisista asuu Kigalissa, toinen Karibialla!

Hotellin aulan katto

Tiistaina herätys oli jo klo 0400. Aamupalan jälkeen lähdettiin jäljittämään simpansseja.


Mun ryhmässä oli saksalainen ja amerikkalainen pariskunta. Amerikkalaiset asuvat myös Karibialla! Kaikki oli himomatkaajia. Juttua piisasi, harmi vaan että suurin osa aikaa piti olla hiljaa, jotta simpanssit ei kuule meitä...

Kun klo 0500 lähdettiin hotellilta oli lämpötila vain 7 astetta! Auringon noustua se onneksi nousi pariinkymmeneen asteeseen.


Me oltiin viidakossa 4,5 tuntia, josta käveltiin ehkä 2,5, loput ajasta istuttiin millon missäkin ja odotettiin että löytäisikö jäljittäjät simpansseja. Eivät valitettavasti löytäneet, kaksi kertaa kuultiin ne, mutta ei nähty. 


Mutta, aamu oli silti mahtava. Vaikka kävely oli välillä tosi rankkaa, oli paljon jyrkkiä nousuja, niin maisemat olivat mitä upeimmat!




Mähän kärsin Cuscossa (joka on 3399 metrin koreudesssa) lievästä vuoristotaudista, nyt me toki oltiin matalammalla, vain n 2800m, mutta esim hotellin muutaman portaan nousu puuskutti (Kigalissa hotellihuone oli kolmannessa kerroksessa eikä mulla ollut ongelmia!). Joten muutaman jyrkän nousun jouduin tekemään tosi hitaasti, hengitys oikein vinkui astmamaisesti. Vähän pelottavaa. Oltiin suunniteltu Moiran kanssa ensi keväänä Nepalin reissua, mutta täytyy perua, korkeat ilmanalat ei vaan sovi mulle. Tai ainakin niissä vaeltaminen.

Suomesta ostettu proteiinipatukka joka matkusti Saudien kautta Ruandaan

Hotellilla kävin suihkussa ja sitten oli vuorossa lounasbuffet. Mun lisäksi syömässä oli vain edellispäivän neljän hengen amerikkalainen seurue.  He sitten juttelivat mulle, kuten amerikkalaisilla on tapana, kävi ilmi että perheen tytär tekee töitä pakolaisten kanssa Irakissa, ja olivat nyt koko perhe lomalla Ruandassa.  

Sitten istuin muutaman tunnin terassilla ensin hetken auringossa, mutta siinä oli liian kuuma joten siirryin varjoon. Aikamoinen ero päivä ja yölämpötilassa. Sitten menin huoneeseen lentämään kun oli vähän huono olo. 

Klo 1930 vetäydyin päivälliselle, vaikka olo oli edelleen aika huono. Söin vähän, sovin seuraavan päivän aamupalan ja menin nukkumaan. Positiivisena yllätyksenä mun sängyssä oli kolme kuumavesipulloa, ulkona kun oli taas viielää! 

Heräilin yhtenään ja lopulta aamukahden aikaan kävin oksentamassa...

20.9.2016

Safari Akageran kansallispuistossa

Sunnuntaina oli taas herätys klo 0500. Aamupalan jälkeen lähdettiin safarille. Ajettiin pari tuntia, jonka aikana nähtiin mm gaselleja, apinoita, paviaaneja, pahkasikoja, virtahepoja ja puhveleita.



Pysähdyttiin aidatulla leirintäalueella vessassa. Tämä on näppärä. Oli siellä muutama seurue ihan tavallisissa teltoissakin

Sitten yks kaks nähtiin ensimmäiset seeprat.





Ja reilun puolen tunnin kuluttua nähtiin vihdoin mun lempieläin, kirahvi.




Norsun näin vain juuri ja juuri noin kilometrin päästä, mutta kirahveja näin paljon.

Topi



Maisemat oli todella vaihtelevia. Välillä oli pusikkoa, oli järviä, kukkuloita ja savannia. Upeaa!











Kahdeksan tunnin kuluttua palattiin väsyneenä hotellille. Ilma oli mulle vähän liian tuulinen ja pilvinen jotta olisin viitsinyt mennä altaalle, ja myöhemmin satoikin vähän. Katselin siis huoneessani telkkaria ja luin kirjaa.